Tanssin olohuoneen poikki. Äkkiä askeleeni pysähtyvät. En minä osaa tanssia. Peilistä näkyy isot jalkaterät. Ei näillä tanssita.

On yö, mutta ulkona on valoisaa. Tehdaslähiö. Kaadan lasin pohjalle viiniä. Pahaa. Mitä oikein kuvittelin. Istun ikkunalaudalla, tekee mieli hypätä. Mutta en hyppää. Mietin vain miksi.

Muistelen kesää. En edes pidä kesästä. Mutta kaipaan sitä silti. Satunnaisia hyviä hetkiä, rakastan sinua. Suloista päämäärätöntä leijailua, kun ei ole kiire minnekään. Yöt ulkona, auringonpaiste, hyvä fiilis. Suunnaton kaipuu valtaa mut, haluan huutaa ja tarttua kiinni johonkin. Koska olen niin tyhjä. 

Mistä tämä kaikki surullisuus ja ahdistus on peräisin? Kaikkia ahdistaa joskus, kaikki ovat joskus surullisia, mä olen melkein aina. Miksi? Kyyneleetkin loppuvat joskus, ei loputtomiin voi itkeä. Miksi surullisuus silti vain jatkuu?

Vajoan taas muistoihin. Lapsuus. Huutoa, itkua, tyhjiä lupauksia. Tämä kaikki kyllä loppuu. Mutta se ei loppunut, kaikki jatkui. Ambulansseja, sairaaloita, yksinäisiä öitä peloissaan.  Mutta en voi olla isälle vihainen, kaikesta huolimatta. Lapsuuteni oli varsin ankeaa aikaa, jos alkaa miettimään tarkemmin. Liikaa nähty, liikaa koettu.

Sitten kun osaat kaikki huonot päiväsi ulkoa,
voit kutsua öitä sisään
Sitten kun osaat kaikki painajaisesi ulkoa.
voit keksiä niitä lisää