Mä hukkasin pienet palaset, mitkä hetki sitten pitivät mua koossa, niitä ei enää ole. Enkä mä ehkä edes halua löytää niitä. Katson peiliin, ja tunnen vihaa ja häpeää. Miksi olen tuollainen, miksen voisi olla kaunis?

Hetki sitten mä olin onnellinen. Istuin sohvalla ja nauroin, juttelin jonkun kanssa kenen nimeä en muistanut. Nousin ylös ja kaaduin, häntä nauratti. Juoksin, hengitin, tunsin edes jotain.

Ja nyt se kaikki on poissa, miksen voisi olla aina iloinen. Miksen osaa elää?

Onpas ulkona kaunista. Mutta mä en jaksa raahautua ulos, ainakaan vielä. Vaikka sää onkin kaunis, niin tehdaslähiö on ja pysyy.

Serkkuni ehdotti minulle, että muuttaisin Helsinkiin. Onko unelmani todella toteutumassa vuoden kulutua? Mutta kuinka pärjäisin taloudellisesti? Mä en tiedä, enkä jaksa miettiä, mutta sen tiedän että rakastaisin Helsinkiä. Haluan sinne. Nyt.

Synttärit oli ja meni. Sain ystävältäni (terveisiä sinulle) ihanan kirjasen, missä oli kaikkia kivoja juttuja. Rakastan sitä. Ja suklaalevy, joka hävisi aika nopeasti... Ja cd:n. Symmetry on ehdoton suosikkibiisini tältä levyltä. Mutta koko albumi on kyllä ihana, kiitokset. Sain myös sukulaisilta sun muilta lahjaksi vähän rahaa, enkä oikein tiedä mihin niitä nyt sijoittaisin.

Pää on tyhjä. Vihaan.

Milloin musta on tullut näin epäsosiaalinen? Melkein kaikki sosiaaliset kontaktit ahdistavat, paitsi parin kaverin, yhden seurassa on erityisen mukavaa olla. Luet kyllä tämän, ja terveisiä, oot mahtava.

Eräs ystävä kävi tänään. Siivosin ihan hulluna ennen hänen tuloaan, koomasin lattialla ja kuuntelin musiikkia. Koitin kaikin mahdollisin keinoin rauhottua, mutta silti ahdisti. Kun näin hänet ikkunasta, menin paniikkiin, mutta hillitsin itseni. Aluksi oli vähän nihkeää, koska meillä on ollut pientä riitaa viime aikoina. Mutta sitten tunnelma vapautui ja onnistuin nauramaankin vähän. Oli ihan mukavaa että hän kävi.

Kaikki päivät ovat niin samanlaisia, istun vain kotona. Pitäisi kai kehittää jonkinlaista tekemistä, yrittää edes elää. Mutta joinain päivinä ei huvita, toisina en jaksa. Hyviä tekosyitä. Olisin tänäänkin mennyt käymään isällä, mutta äiti ei anna mun lähteä sinne. Koska siellä on taas vähän raju meininki. Tuo ei varmaan tule päättymään hyvin.

Kumpa kiinnostuisin edes jostakin, mielenkiintoni asioihin on ihan nollassa. Musiikki on oikeastaan ainut asia mikä kiinnostaa tällä hetkellä. En jaksa oikein tehdä muuta kuin maata ja kuunnella musiikkia, sulkea silmät ja lentää kappaleen tahdissa jonnekkin pois, toiseen ulottuvuuteen, ja uppoutua omiin mielikuviini. Se on vähän kuin näkisi unia hereillä.

Huomenna psykologille yhdeksältä, toivottavasti en myöhästy. Toivottavasti jaksan nousta sängystä ylös. Pakko kai käydä edes jotenkin inhimilliseen aikaan nukkumaan. Mutta tiedän että vietän yöni taas kirjan parissa. Niin kuin aina.

Tanssin olohuoneen poikki. Äkkiä askeleeni pysähtyvät. En minä osaa tanssia. Peilistä näkyy isot jalkaterät. Ei näillä tanssita.

On yö, mutta ulkona on valoisaa. Tehdaslähiö. Kaadan lasin pohjalle viiniä. Pahaa. Mitä oikein kuvittelin. Istun ikkunalaudalla, tekee mieli hypätä. Mutta en hyppää. Mietin vain miksi.

Muistelen kesää. En edes pidä kesästä. Mutta kaipaan sitä silti. Satunnaisia hyviä hetkiä, rakastan sinua. Suloista päämäärätöntä leijailua, kun ei ole kiire minnekään. Yöt ulkona, auringonpaiste, hyvä fiilis. Suunnaton kaipuu valtaa mut, haluan huutaa ja tarttua kiinni johonkin. Koska olen niin tyhjä. 

Mistä tämä kaikki surullisuus ja ahdistus on peräisin? Kaikkia ahdistaa joskus, kaikki ovat joskus surullisia, mä olen melkein aina. Miksi? Kyyneleetkin loppuvat joskus, ei loputtomiin voi itkeä. Miksi surullisuus silti vain jatkuu?

Vajoan taas muistoihin. Lapsuus. Huutoa, itkua, tyhjiä lupauksia. Tämä kaikki kyllä loppuu. Mutta se ei loppunut, kaikki jatkui. Ambulansseja, sairaaloita, yksinäisiä öitä peloissaan.  Mutta en voi olla isälle vihainen, kaikesta huolimatta. Lapsuuteni oli varsin ankeaa aikaa, jos alkaa miettimään tarkemmin. Liikaa nähty, liikaa koettu.

Sitten kun osaat kaikki huonot päiväsi ulkoa,
voit kutsua öitä sisään
Sitten kun osaat kaikki painajaisesi ulkoa.
voit keksiä niitä lisää
 

 

 

Katson Top Gearia ja hörpin teetä. Autot muistuttavat mua isästä. Kuinka me aina ajeltiin kahdestaan, kuunneltiin AC/DC:tä ja naurettiin. Elettiin. Nyt se kaikki on poissa, mennyttä. Äiti sanoi, että jos isä jatkaa, se kuolee kohta. Se oli sairaalassa täysin sekaisin, lähempänä kuolemaa kuin koskaan. Pääsi pois sairaalasta, viikon kuivilla, aloitti juomisen taas. Eikö ihminen koskaan opi?

Ikävä. Tuli mieleen se kun oltiin koulun pihalla ja selitit tähdistä, ikävä enite. Mulla myös. Tulen hulluksi ikävästä. Jos osaisin lentää, tiedän kyllä mihin menisin heti. Voiko ikävään kuolla?

Huomenna on sunnuntai. Sunnuntain jälkeen maanantai, mikä tarkoittaa psykologia. Unohdin mennä sinne viimeeksi. Tai no unohdin ja unohdin, en vain jaksanut mennä. En halua käydä siellä niin usein, kerran viikossa. Mutta sen takiahan mut siirrettiin toiseen paikkaan, että saisin käydä useammin. Mutta se ei vain tunnu oikealta. Enkä uskalla sanoa siitä.

Tekee kovasti mieli polttaa tupakkaa, enkä tosiaan tiedä miksi. En mä ole koskaan polttanut. Mutta silti tekee vaan mieli. Olen liian levoton, en pysty rauhoittumaan, mieli käy ylikierroksilla. Toisinaan toivon että olisin joku muu.